psykiatrian erikoissairaanhoitaja
Pekka Lehto:
 Elokuvaterapia
- eli elävän kuvan hoidollinen käyttö

* * *
   etusivulle        eetee otsikoihin               edellinen luku        seuraava luku  


- luku 05 -
ELOKUVA TERAPIANA
päivitetty: 22.10.2008


P.T.Anderson: Magnolia
Elokuvaterapia on oma itsenäinen ja erilainen hoitomuoto. Se eroaa muista luovuusterapioista (= kuvataide-, musiikki-, kirjallisuus-, tanssi- ja draamaterapia), olematta silti sinänsä niitä merkittävästi parempi tai huonompi.

Elokuvaterapia muistuttaa kaikista luovuusterapioista eniten elämää itseään. Elämää, johon kuuluvat taiteet sekä muut ruumiin ja hengen kulttuurit, arjet ja juhlat, iloineen ja murheineen. Elokuva on osa elämää.




1. Terapia - mitä se on?

 Terapian määrittelyyn liittyvät olennaisesti vallitsevat terveys- ja sairauskäsitykset sekä käsitykset yleisestä ihmisolemuksesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Eli: mikä - ja miksi juuri kyseinen ilmiö koetaan sairaaksi - ja siten mahdollista hoidollista väliintuloa vaativaksi tai siitä hyötyväksi. Mistä sairaudeksi nimetty olotila tai ilmiö johtuu, mikä sen aiheuttaa, mikä sitä pahentaa ja mikä parantaa, mitä se korvaa tai palvelee? Tai mikä on elämässä ja ihmisyydessä normaalia, mikä ei? Mikä on yhteisöllisesti tai yleisen ihmisolemuksen todentumisen suhteen oikein ja mikä ei? Kenelle valtuutetaan auktoriteetti määritellä joku ilmiö tai ihminen sairaaksi ja joku terveeksi?

Terapiaan hakeutuva ihminen haluaa pois nykyisestä kielteiseksi, enemmän tai vähemmän ei-toivotuksi kokemastaan olotilasta, jonka ratkaisemiseen hän ei koe yksin kykenevänsä. Hän uskoo tai ainakin toivoo terapian tai terapeutin avulla saavuttavansa jotain muuta, jotain parempaa. Pelkistäen: kyse on kyvystä, halusta ja tarpeesta muutoshakuisuuteen sekä sen myötä koetun pahan muuttumisesta oletetuksi hyväksi. Kuten usein myös elokuvassa: hyvän ja pahan välisestä dialektisesta kamppailusta.

Voimme ajatella, että terapian tarpeessa on kyse ongelmaisen ihmisen ratkaisuvajeesta, riittämättömistä elämänhallintataidoista. Ihminen joko tarvitsee ulkopuolista apua tai hyötyisi siitä.

Ratkaisematon ongelma vaikuttaa kaksisuuntaisesti: sen ratkaisu vaatii ylimääräistä energiaa ja samalla se polttaa ihmistä loppuun eli estää tätä hankkimasta tarvittavaa energiamäärää.

Ulkopuolinen apu tuo yhden näkökulman ja toivottavasti myös tarvittavaa kokemusta lisää. Mutta pelkät näkökulmat tai mielipiteet eivät riitä ongelmanratkaisuun, ei riitä että tiedostamme ongelman, vaan sen ratkaisuun on löydettävä; sopivat keinot. Tajunnan ja keinojen tasolla tarvitsemme luovuutta, adaptaatiokykyä, kyky sopeutua erilaisiin, muuttuviin elämänolosuhteisiin. Terapia, uutta etsivää on siten myös aina luovaa toimintaa. Elokuvaterapiassa hyödynnetään toisaalta parantavaa ihmissuhdetta, hoitosuhdetta ja toisaalta luovuutta, adaptaatiokyvyn lisääntymistä. Elokuvaterapia on enemmän kuin pelkkä perinteinen hoitosuhde.

On syytä korostaa myös koko hoitoprosessin aikaista itse suhdetta, sillä todellisen työn tekee ja matkan kulkee aina apua hankkiva ihminen itse. Hyvä terapeutti voi parhaimmillaan olla kuin opas tai valmentaja: tukea vahvuuksissa ja etsiä toimintaa haittaavia, parannettavia tekijöitä.

Ratkaisuvajeen kohdalla on kaksi näkökulmaa: joko a) ongelma on sinänsä liian suuri likimain kenen tahansa tavallisen ihmisen ratkaistavaksi tai b) yksilön elämänhallintataidot ovat selvästi riittämättömät.

Liian suuri ongelma harvoin ratkeaa yhdellä kertaa, mutta mikäli se kyetään ratkomaan pienemmissä palasissa, niin suuretkin vaikeudet voidaan voittaa.

Yleisempi syy löytynee riittämättömistä elämänhallintataidoista, etenkin läheisiin ihmissuhteisiin liittyvissä ongelmissa ja arkipäivän elämän rutiineissa suoriutumisen vaikeuksissa. Joskus avun tarve on hyvin kapea-alainen, joskus erittäin laaja-alainen. Ihmissuhdetaitoja voidaan opetella olemalla suhteessa ihmisiin ja itseen joko konkreettisesti tai jonkun kommunikaatiomuodon (elokuva, kirja, musiikki,...) välityksellä. Tunteiden kohtaaminen ja niiden ilmaisu "näyttelevät" hyvin usein keskeistä roolia. Terapian tarkoitus muistuttaa autokoulua: etsitään ja annetaan niitä valmiuksia, joita yksilö tarvitsee kyetäkseen aloittamaan itsenäisen opettelun. Terapia ei tee ketään "valmiiksi".

Tässä yhteydessä elokuvaterapia käsitetään elävään kuvaan (tavalla tai toisella) liittyväksi tietoiseksi ja tavoitteelliseksi hoidolliseksi toiminnaksi. Hoidolla tarkoitetaan tässä kaikkea koettuja ongelmia, vaikeuksia, sairauksia parantavaa, tavalla tai toisella niihin myönteisesti, toivottavasti vaikuttavaa, positiivista, rakentavaa ja eheyttävää ihmisten välistä vuorovaikutusta. Antamista ja saamista, uuden etsimistä sekä siihen sopeutumista.

Kuten kaikissa luovuusterapioissa, elokuvaterapiassakin elokuva on vain väline, instrumentti ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ei mikään pyhä ja ihmeitä tekevä itseisarvo sinänsä. Toisaalta elokuva on jo sinällään jostakin pakottavasta tarpeesta syntynyt viesti tekijöiltä katsojille. Kuvaa ajasta ja elämänmenon sisällöstä sekä sen raameista.



[ ylös ]


2. Parantava merkityssuhde

 Paranemiseen liittyy olennaisesti positiivinen merkityssuhde.

Ei ole olemassa parantavia sanoja, kuvia, liikkeitä, ääniä;,... sinänsä, vaan esimerkiksi sanojen lausumiseen liittyviä parantavia merkityssuhteita: sanan suhde aikaan, paikkaan, elämäntilanteeseen, henkilöihin, tunteeseen, tilanteeseen,... .

Merkityssuhde ei liity määrään tai laatuun sinänsä, vaan intensiteettiin sekä sen kykyyn tyydyttää jotain tärkeää tarvetta.

Keskustelu, musiikki, kuva tai elokuva ei paranna sinällään, mutta se voi välittää kokijalle jonkun tärkeän merkityksen. Eheyttää, täydentää tai selkiinnyttää jotain olennaista.

Elokuvaterapiassa voidaan käyttää kaikkea elävää kuvaa hoidollisesti, joko suoraan tai välillisesti. Elokuvan muodon, laadun tai tyylilajin valinta riippuu kulloisestakin käyttötarkoituksesta.

Mikään tyylilaji ei ole sinänsä toista parempi tai terapeuttisempi. Vakavien taide-elokuvien ohella kevyet komediat, kauhu-, seksi- tai ns. action-elokuvat saattavat olla erittäin terapeuttisia. Yhtä vähän kuin on olemassa A- ja B-luokan ihmisiä, yhtä vähän on olemassa A- ja B-luokan elokuvia elokuvaterapian näkökulmasta katsottuna.

Elokuvaterapiassa käytetään elokuvaa joka koskettaa ja puhuttelee terapoitavaa. Hoidollinen kokemus alistaa sivuseikaksi taidenautinnon. Hoidollisesti hyvä, toimiva elokuva on hyvä elokuva, olkoot kriitikot tai muut auktoriteetit sen hyvyydestä mitä mieltä tahansa.

Kuten alussa todettiin: elokuvaterapia on vasta astumassa lapsen kenkiin, etsimässä jalansijaa itselleen. Siksi myös elokuvaterapian teoriamallien pohdinta ja kehittely muistuttaa kirjoittamista tyhjään tauluun.



- T h e   E n d -
luku 05: elokuva terapiana

[ takaisin ylös ]