sisältö:
lyhyesti: . . . ikkuna . . . peili . . . elokuva
1. näemme aivoillamme
2. ikkuna
3. peili
4. hyvä ja tuttu
5. kuvaan sisälle
6. uskottavuus
7. koolla on merkitystä
8. psykodynaamisesti
9. mielikuvat
10. vaikuttavuus
11. aikuisten satuja
12. peilit ja ikkunat
13. vain väline
14. tunteen siirto
LYHYESTI:
Ikkuna
Ikkuna edustaa sitä todellisuutta, jonka näemme, havaitsemme itsemme, oman kehomme ulkopuolella ja josta ammennamme käsityksen todellisuudesta, sen osatekijöistä ja ilmiöistä.
Opimme käsityksen elämästä syy-seuraussuhteineen itsemme ulkopuolelta, suhteesta siihen ja suhteessa siihen.
Ikkuna näyttää ja tarjoaa merkkejä, virikkeitä ja ärsykkeitä joihin reagoimme, jotka edustavat ja kuvaavat maailmaa, todellisuutta meille.
Peili
Peili edustaa sitä todellisuutta, jonka koemme ja tunnemme omassa minuudessamme. Havainnoimme itsemme ulkopuolelta merkkejä, virikkeitä ja ärsykkeitä, merkityksen ja tunteet ne saavat ja luovat omassa tajunnassamme, (vertailu)suhteessa siihen miten olemme aikaisemmin kokeneet, oppineet niiden syy- ja seuraussuhteista.
Elokuva
Elokuva tarjoaa vain elottomia merkkejä, mutta niiden stimuloimat "elävät" tunteet sekä merkitykset tulevat aina ja ainoastaan omasta minuudestamme, omasta sisäisestä todellisuudestamme.
Ainoastaan oma tajuntamme ja sen heijastamisen tarve saa valkokankaan elottomat ja tunnottomat kuvat, selluloidisankarit ja anti-sankarit "elämään ja tuntemaan".
Elokuvaa katsoessamme näemme ja koemme vain oman tajuntamme projisoimia, heijastamia merkityksiä suurena unenkaltaisena mielikuvavyyhtinä. Oma tajuntamme elävöittää elottomat kuvat sekoittamalla ulkoiseen todellisuuteen sisäisen todellisuutemme, ulkoisiin kuviin sisäiset mielikuvamme. Valkokangas tarjoaa merkkejä, mutta tajuntamme antaa niille merkitykset.
[ ylös ]
1. NÄEMME AIVOILLAMME
Elokuva toimii kahdessa ulottuvuudessa ja kahdella tasolla suhteessa tajuntaamme eli
1) ikkunana ja
2) peilinä sekä
3) ulkoisessa todellisuudessa ja
4) sisäisessä todellisuudessa.
Ihminen näkee, kuulee, tuntee, aistii, muistaa ja tiedostaa aivoillaan. Valkokankaalle heijastuva elokuva tarjoaa, ulkoisena todellisuutena, vain elottomia virikkeitä ja merkkejä, joista - tai joiden avulla - oma sisäinen todellisuutemme "luo" elävän kokonaisuuden syvyyssuhteineen, erilaisista, jo aikaisemmin kokemistamme ja tuntemistamme tunteista sekä merkityksistä.
Jotta ymmärtäisimme mitä meille kerrotaan on viestin vastattava merkittävässä määrin aikaisempia kokemuksiamme, oltava meille riittävän tuttu ja tunnistettavissa. Mikäli näin ei ole ja silti pyrimme luomaan ymmärrettävän kokonaiskuvan, paikkaamme "mustat aukot" itseämme tyydyttävillä selityksillä eli oletuksilla. Aivan kuten toimimme maassa, jonka kieltä tai tapoja emme tunne: paljolti mielikuviemme varassa ja arvaillen.
Itse asiassa toimimme läpi elämämme tällä samalla tavalla: fiktioimme oletetut faktat, luomme ja heijastamme mielikuvia, joiden uskomme tai toivomme vastaavan todellisuutta.
Elokuva- ja tv-tieteen apulaisprofessori Veijo Hietala toteaa paitsi elokuvien myös arkielämämme ihmissuhteiden olevan fiktiivisiä, jossa oletuksessa hän on epäilemättä oikeassa.
Heijastamme paljolti tiedostamattamme niin arkielämän kuin elokuvienkin ihmisiin tunteita ja olettamuksia (= passiivinen transferenssisuhde), jotka lähtevät enemmän aikaisemman elämänhistoriamme kokemuksista kuin faktisesti ko. henkilöistä.
Voimakkaidenkaan ennakkokäsitysten tai tuntemusten syntymiseen ei tarvita kuin muutaman sekunnin havainnointi henkilöstä, jonka näemme ensimmäistä kertaa elämässämme. Tässä suhteessa transferenssi eli tunteen siirto toimii suunnattomalla teholla.
Katsoessamme elokuvaa katsomme ensisijaisesti itseämme, omaa sisäistä todellisuuttamme, omaa elämänhistoriaamme, omia tunteitamme, omia merkityksiämme, arvojamme, moraaliamme. Kohtaamme omat toiveemme ja tunteemme, omat pelkomme, jännityksemme, kiihottumisemme, kauhumme, rakkautemme, ilomme ja surumme, jotka pulppuavat kokemustemme historiasta.
Kohtaamme omat tunteemme juuri sellaisina, kuin niihin kykenemme ja niitä tuolloin tarvitsemme.
Elokuva tarjoaa sinänsä yhdenmukaisia merkkejä, jotka kaikki katsojat voivat periaatteessa kohdata samalla tavalla, mutta yksilöllisesti eriytyvistä elämänhistorioistamme ja tunnemaailmoistamme johtuen kukin katsoja kokee elokuvan enemmän tai vähemmän yksilöllisesti, aina omia, henkilökohtaisia tarpeitaan ja tunteitaan tyydyttäen.
[ ylös ]
2. IKKUNA
Ikkuna tarjoaa näkymiä kokijasta ulkomaailmaan, todellisuuteen, joka ympäröi meitä kaikkia 360 astetta joka hetki.
Ikkuna tarjoaa visioita maailmaan ja ihmisiin, ihmisten tapaan elää, ratkoa pulmia ja toimia erilaisissa vuorovaikutussuhteissa.
Ikkuna näyttää kollektiivista todellisuutta, kulkua ajassa ja tunteita suhteessa olemassaoloon sekä kanssaihmisiin.
Ikkunasta voimme kurkistaa eri kulttuurien tapoihin, käsityksiin, arvoihin, moraaliin ja uskomuksiin sekä - toisin kuin arkielämässämme - ihmisten yksityisyyteen, jopa pyhimmistä pyhimpiin yksityiskohtiin, jotka privatisoidaan ja salataan arkielämässä.
Pääsemme tirkistelemään kulissien taakse, salattuun elämän, ajatuksiin, makuhuoneisiin, tunteista suurimpiin ja sytyttävimpiin tai pelottavimpiin.
Elokuvan todellisena luojana, sen keskeisimpänä hahmona pääsemme osalliseksi sellaisesta, johon meitä ei arjessa kutsuta tai johon ei tarjoudu tilaisuutta.
Tavoitamme läheisyyttä sinänsä ventovieraisiin ihmisiin ihokosketuksen etäisyydeltä, jossa olemme normaalisti vain joko suudellessamme tai rakastellessamme.
Koemme elokuvan valkokankaalla kuin ikkunana, ruutuna maailmaan, josta havainnoimme läsnä olevana. Ikkunana maailmaan, joka tarjoaa meille virikkeitä, näyttää (elokuvan) todellisuutta sekä virittää mielikuvituksemme kuvittelemaan jatkumoja ja syy-seuraussuhteita, joita elokuva ei välttämättä edes sisällä.
Elokuvan hahmot elävät näkyvän ruudun ulkopuolellakin mielikuvissamme ja kokevat tunteita, joita oletamme ja paljolti tiedostamatta toivomme heidän kokevan. Joita itse tai tuntemamme ihmiset mahdollisesti kokisivat tuossa tilanteessa.
Mielikuvatasolla kohtaamme asioita ja tapahtumia, joihin emme yllä arkitodellisuudessa. Koemme unelmamme edes hetken totena. Voimme olla läsnä tilanteissa, joita emme muutoin tavoita. Voimme olla läheisessä kontaktissa meille tärkeän valkokankaan hahmon kanssa, jota emme todellisuudessa todennäköisesti edes näe koskaan.
Elokuva edustaa turvallista uhkaa, seikkailua nojatuolissa, intohimojen sekä pelkojen maailmaa. Koemme valkokankaan tapahtumat yhä todellisina kuin unemme, jotka ovat ehdottoman totta vain unen maailmassa. Ja silti niin vaikuttavia.
[ ylös ]
3. PEILI
Kuten tavallinen peili näyttää fyysistä omakuvaamme, kohtaamme elokuvissa tajunnallisen omakuvamme: kykymme ajatella ja tehdä johtopäätöksiä sekä kykymme tuntea ja antaa selityksiä, tarpeemme kohdata moraali ja arvot sekä lajitella hyvää ja pahaa, tuomittavaa ja sallittua.
Elokuvan kuvakieli rakentuu paljolti montaasin eli leikkauksen varaan.
Kaksi toisistaan erillistä kuvaa muodostavat kokonaisuuden, jonka vaikutuksen koemme merkityksellisempänä, enemmän kertovana, kuin nuo kaksi kuvaa toisistaan erillisinä.
Montaasin avulla muodostamme mielikuvaketjuja, jotka muuttuvat mielessämme tarinoiksi ja saavat erilaisia merkityssisältöjä sekä tulkintoja.
[ ylös ]
4. HYVÄ JA TUTTU
Luomamme mielikuvat auttavat meitä rakentamaan, hahmottamaan omaa, ainutlaatuista kokonaiskäsitystämme olemassaolosta sekä erilaisista ilmiöistä suhteessa siihen. Täytämme, väistämättä vajaasti, subjektiivisesti tosiasioihin pohjautuvaa tiedostamistamme kuvittelemalla siihen puuttuvia "palasia", jotka koemme kokonaisuuteen liittyviksi.
Asetamme (usein tiedostamatta) katsomallemme elokuvalle erityisesti kaksi ennakkokriteeriä: sen on oltava hyvä ja sisällöltään riittävän tuttu. Näihin molempiin liittyy voimakkaasti elokuvan sisällön uskottavuus: hyvä elokuva, vaikka fiktiivinenkin, on uskottava. Ja toisaalta tuttuus, ennakoitavuus helpottaa tuon uskottavuuden realisoimista.
Katsomme pääasiassa sellaisista kulttuureista tulevia elokuvia, joiden arvot ja normit ymmärrämme riittävän hyvin. Elokuvia, joiden merkeillä ja sisällöllä on riittävästi merkitystä meille.
Vaikka Intiassa tehdään edelleenkin eniten elokuvia maailmassa, hakeudumme niiden pariin hyvin harvoin ja paljolti siksi, että intialaisen kulttuurin merkkikieli ei ole meille riittävän tuttua, jotta kykenisimme samastumaan siihen esimerkiksi yhtä helposti kuin amerikkalaisten elokuvien merkkikieleen. Amerikkalainen kulttuuri on meille useimmille tutumpaa kuin intialainen kulttuuri, vaikka emme olisi koskaan edes eläneet siellä.
Ainoastaan ymmärrettävä viesti voi tulla ymmärretyksi.
Ainoastaan kokijalle tärkeät merkit voivat välittää merkityksiä.
Paneutumalla mielikuviimme ja kokemalla "avoimesti" tunteitamme voimme hyödyntää elokuvan tarjoamaa peiliulottuvuutta jokapäiväisessä elämässämme.
Loppujen lopuksi pelkäämme eniten itseämme ja mahdollisuuksiamme, niitä mielikuviteltuja mustia aukkoja, joiden suhteen olemme eniten epävarmoja. Pelkäämme minuuden kontrollin menettämistä, hulluksi tulemista ja maailma(nkuva)mme romahtamista. Pelkäämme meille tärkeästä yhteisöstä tai ihmissuhteista poissulkemista, torjutuksi tulemista.
[ ylös ]
5. KUVAAN SISÄLLE
Elokuvan katsomiskokemuksessa katsoja kohtaa elokuvan ulkoisen olemuksen sekä oman sisäisen kokemusmaailmansa yhtyvän toisiinsa. Katsoja ikään kuin astuu elokuvan todellisuuteen sisälle, sen keskipisteeksi, sillä elokuvan koko visiotulva tapahtuu vain ja ainoastaan katsojan silmien alla, katsojan ollessa alusta loppuun tapahtumien keskipisteessä, aitiopaikalla, likimain kaikkivoivassa, kaikkivaltiaan olotilassa. Siis toisin kuin useimmiten arkielämässä, jossa joudumme enemmänkin sivustaseuraajan rooliin suhteessa meitä ympäröivään todellisuuteen.
Elokuvassa pääsemme rakkauden, sodan, syntymän, kuoleman, rakentamisen, tuhoamisen, intohimon, vallankäytön, jännityksen, seikkailun, kauhun, komedian - vaikka minkä tahansa tapahtumien keskipisteeseen.
Antaudumme mielikuvamaailmamme vietäväksi, regredoidumme, "taannumme" ja päästämme elokuvan hahmot sekä ilmiöt stimuloimaan tunteemme valloilleen. Heijastamme arvo- ja moraalivarauksia valkokankaan tapahtumiin, haemme selityksiä sekä oikeutta ja tyydytystä.
Psykiatristen pitkäaikaispotilaiden osastolla katsoimme hiljattain Indiana Jones -seikkailuelokuvan, jonka katsomiseen eläydyttiin eli samastuttiin niin voimakkaasti, että vaaratilanteiden uhatessa kuului sohvalta huutoja: "Varo!" "Hyppää jo!"
Meillä on tarve samastua sankareihin tai muihin positiivisiksi kokemiimme hahmoihin sekä kasvattaa heidän avullaan omanarvontunnettamme.
Esimerkiksi James Bondiin samastuminen muistuttaa pohjimmiltaan kansallis- ja kansalaisidentiteetin nousua Suomen voitettua jääkiekossa maailmanmestaruuden. Samastunut kokija imee osan sankarin glooriasta itselleen, kokee itsensäkin sankariksi, kasvaa itsekin "kaksi tai viisi senttiä" ja voi hetkeksi asettua arvostuksen saappaisiin.
James Bondin kuolemattomaan ja kaikkivoipaan hahmoon samastuminen on helppoa, sillä kukapa meistä ei edes jossain elämänsä vaiheessa toivoisi itselleen kykyä ratkaista pulmista visaisimmatkin, valloittaa ihmisistä (yleensä vastakkaisesta sukupuolesta) halutuimmat ja pelastua naarmuitta, vaikka putoaisimme lentokoneesta ilman laskuvarjoa - jopa tuo kaikki ilman, että jakaus menisi uusiksi tai puvun takki edes rypistyisi. Ja nauttia päälle vodkamartinin, ravistettuna, ei sekoitettuna, daamiseurassa.
Sankareihin samastumalla saamme tai imemme osan tämän kaikki voivaisuudesta itsellemmekin. Minuutemme ja mahdollisuutemme kasvavat elokuvan voimasta suuremmiksi ja mahtavammiksi. Edes pieneksi hetkeksi. Aivan kuten ns. ilmakitaransoittajat tavoittavat peilin ääressä unelmiensa estradit, joissa juuri minä olen illan päätähti, ihailun kohde.
Elokuvan ulkoisen todellisuuden ja katsojan sisäisen todellisuuden yhtymäkohta muistuttaa valvetilan ja unen erottavaa näkymätöntä rajaviivaa.
Unen tavoin katsoja valjastaa sisäisen todellisuutensa elokuvan "vietäväksi", antautuu valkokankaalta tulevien stimulanttien sytyttämään maailmaan. Vaikka todellisuudessa koemme ja heijastamme (usein ilman tietoista kontrollia) ainoastaan niitä tunteita, jotka ovat syystä tai toisesta meille tuolloin tärkeitä.
Kuten uni jäsentää ja läpikäy tunteita, joita emme ole kyenneet tai ehtineet kohtaamaan valvetilassa, projisoimme elokuvaan vastaavanlaisesti tunteita, jotka kohtaamme passiivisen transferenssisuhteen avulla. Tietyssä mielessä me järjestämme tunteitamme mielekkäämpään, meille hyödyllisempään järjestykseen elokuvan avulla.
Paljolti juuri siksi koemme elokuvan katsomisen niinkin voimakkaana ja palkitsevana kuin se parhaimmillaan on.
[ ylös ]
6. USKOTTAVUUS
Elämän kaltaisuus tekee elokuvasta uskottavan ja edesauttaa voimakkaidenkin tunteiden kokemista. Etenkin elokuvateatterin pimeydessä, jossa irtaudumme tietoisen minuuden kahleista ja ulkoisista häiriötekijöistä, voimme kohdata tunnemaailmamme koko kirjon aidoimmillaan.
Kuten kaikki taide, elokuvakin pohjautuu passiiviseen transferenssisuhteeseen eli katsoja heijastaa valkokankaalla näkyviin stimulantteihin omia tunteitaan ja antaa niille arvovarauksia.
Elokuvan uskottavuuteen liittyy ihmis- ja maailmankuvamme kokonaisuuden hahmottaminen.
Uskottava elokuva istuu kokonaisuuteen ja on siksi hyvä.
Epäuskottava ei vastaa todellisuuskäsitystämme. Aivan kuten jotkut uskovat ja jotkut eivät usko lentäviin lautasiin riippuen siitä miten hyvin tai huonosti lentävät lautaset istuvat todellisuuskäsitykseemme.
Uskottavuus ei liity suoranaisesti faktoihin, vaan elokuvassa koemme uskottavat fiktiotkin tärkeinä.
Joskus pelkistetty fiktio, esimerkiksi animaatioelokuva voi tavoittaa tunteemme paljon voimakkaammin kuin todentuntuisesta, aidommasta elämästä kertovat elokuvat, etenkin ihmissuhdedraamat, j oihin projisoimme tahtomattammekin erilaisia transferenssisuhteita.
Animaatioissa kykenemme vapautumaan ihmissuhdehistoriamme todellisuusilluusion kahleista ja kokemaan tunteet pelkistetyimpinä, ilman turhia painolasteja.
[ ylös ]
7. KOOLLA ON MERKITYSTÄ
Suuri valkokangas luo mahtavammat puitteet tapahtumain kululle kuin esimerkiksi taskutelevision minimaalinen ruutukoko. Epätodellisen suuri kuva ja runsaat lähikuvat tulevat niin liki, että ne suorastaan imevät sisäänsä.
Televisioelokuvien ja -sarjojen tavoin esimerkiksi Kauniiden ja rohkeiden yksi visuaalinen vetovoima liittyy runsaisiin lähikuviin, puhuviin päihin - etenkin jos kotona majailee puhumaton pää.
Lähikuvat tuovat elokuvan hahmot meille läheisimmiksi ja samastumalla johonkin ihmisyhteisöön tai tapahtumain kulkuun koemme ne omakohtaisempina kuin yhteisöt tai tapahtumat, jotka ovat meistä liian kaukana. Aivan kuten Ruandan sisällissodan sadat tuhannet kuolonuhrit kykenemme sivuuttamaan muutaman palstan uutisena, mutta yksittäisen ihmisen väkivaltainen kuolema omassa lähiympäristössämme saattaa järkyttää erittäin voimakkaasti koko elämämme pitkiksi ajoiksi.
Oletettavasti Kauniita ja rohkeitakaan ei seurattaisi niin paljon kuin niitä nyt katsotaan, mikäli käytössä olisi pelkästään yleiskuvakoko ja mikäli roolihahmot olisivat tyystin eri rotuisia kuin olemme, esimerkiksi mustia afrikkalaisia tai korealaisia. Tai mikäli he edustaisivat meille tyystin erilaista kulttuuri-, normi- tai arvomaailmaa.
Samastuminen edellyttää riittävää tartuntapintaa, riittävää tuttuutta ja läheisyyttä, joka herättää välittämisen.
[ ylös ]
8. PSYKODYNAAMISESTI
Psykodynaamisesti ajatellen elokuva siis peilaa vain ja ainoastaan katsojan tajunnan todellisuutta.
Se mitä katsoja kokee ja mistä liikuttuu on hän itse, hänen omat tunteensa.
Kauhu, jännitys, pelko, rakkaus, rivous, syyllisyys ja vastaavat tuntemukset eivät ole elokuvassa, sen yksittäisissä elottomissa ruuduissa, vaan katsojan tajunnassa, hänen tunnemaailmassaan.
Kukin katsoja kohtaa elokuvan ääressä oman itsensä, omat voimansa ja heikkoutensa, alitajuiset pelkonsa, toiveensa ja viettinsä.
[ ylös ]
9. MIELIKUVAT
Elokuvakokemus pohjautuu muiden näkö- ja kuulohavaintojemme tavoin paljolti aikaisemman elämänhistorian omiin aivoihimme tuottamiin mielikuviin asioiden ja ilmiöiden olemuksesta. Itse asiassa me näemme aivoillamme, silmien ollessa vain kameran linssin kaltainen "aukko" ulkoiseen todellisuuteen.
Merkit ja ärsykkeet saamme ulkoisesta todellisuudesta, mutta merkitykset ja tunteet annamme omasta sisäisestä todellisuudestamme, tajunnastamme käsin - ja sitä tyydyttäen. Koemme tunteita, jotka ovat kyseisellä hetkellä mielekkäimpiä, itsellemme aidoimpia ja tärkeimpiä.
Vaikka aistihavaintomme tuottavatkin informaatiota objektiivisesta todellisuudesta on kokemuksemme siitä aina enemmän tai vähemmän subjektiivinen, sen tulkintaa.
Me tulkitsemme asioita ja ilmiöitä pääasiassa vain suhteessa aikaisempiin kokemuksiimme, esimerkiksi transferenssi- eli tunteensiirtotasolla. Teemme itsellemme loogisia johtopäätöksiä.
[ ylös ]
10. VAIKUTTAVUUS
Elokuvan vaikuttavuus perustuu lähinnä neljään tekijään: identifikaatioon, projektioon, imitaatioon sekä idealisaatioon. Pyrimme tunnistamaan elokuvan hahmot antamalla heille filmin alkusekunneista lähtien erilaisia arvovarauksia sekä oletuksia heidän olemuksestaan, tarkoituksistaan ja taustoistaan.
Kuten elämässä yleensäkin, toimimme paljolti arvo- ja moraalisidonnaisesti hyvä-huono, oikea-väärä -tasolla luomalla hahmoista sekä ilmiöistä positiivisia tai negatiivisia käsityksiä. Luomme mielikuvia hyvyydestä ja pahuudesta. Luomme visioita sankareista sekä anti-sankareista, joiden välillä käydään dialektis-moralistinen kädenvääntö.
Identifikaatio, projektio, imitaatio sekä idealisaatio helpottavat elokuvan vaikuttavuuden hahmottamista teoriassa, mutta käytännön katsomistilanteessa niitä harvemmin kohtaa tietoisella tasolla.
[ ylös ]
11. AIKUISTEN SATUJA
Ihminen, niin lapsi kuin aikuinen, toimii aina tarkoituksenmukaisesti. Tai ainakin pyrkii siihen. Ihminen pyrkii etsimään parhaat mahdolliset vastaukset, taidot ja keinot tyydyttää tarpeitaan.
Klassisten satujen ja aikuisille tarkoitettujen draamojen kaaret ja sisällöt muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan. Oikeastaan voidaankin väittää, että aikuisten elokuvat sisältävät ainoastaan enemmän monikerroksisempia syvyyssuhteita ja sivujuonteita kuin lasten pelkistetymmät sadut, joissa usein käsitellään vain olennaisimmat sisällöt pääpiirteissään.
Lasten saduissa ja piirretyissä elokuvissa paha saa palkkansa, mutta yleensä myös mahdollisuuden parantaa tapansa. Aikuisten draamoissa tuomio on yleensä julmempi ja kosto suloisempaa.
Elämässä meitä kiinnostaa eniten elämä itsessään ja siinä selviäminen, erilaiset keinot olla hyvä ja hyväksytty siinä sosiaalisessa yhteisössä, jonka jäsenenä haluamme vaikuttaa.
Vertailemalla esimerkiksi Muumeja Tappava ase 2:een tai Lumiukko-elokuvaa Jedin paluuseen voimme vain hämmästellä niiden sisällöllistä ja jopa kerronnallista yhteneväisyyttä.
Hyvät lasten sadut ja hyvät aikuisten elokuvat tavoittavat jotain keskeistä, jotain perin tärkeää tästä ihmiselostamme ja onnistuvat välittämään sen riittävän hyvin.
Ehkä juuri siksi Muumi-elokuvat ovat niin suosittuja kaikkialla ja koko Tappava ase -sarja, osat 1, 2 ja 3, ovat kautta maailman katsotuimpien elokuvien joukossa. Suomessakin jokainen jakso oli joko 2. tai 3. katsotuin elokuva ko. vuonna. Oltakoon Tappavan aseen arvosisällöistä sitten mitä mieltä tahansa, mutta jotain perin olennaista se onnistuu tavoittamaan.
[ ylös ]
12. PEILIT JA IKKUNAT
Passiivisessa elokuvaterapiassa käytetään valmiita elokuvia joko analyyttisesti, oivallusta tuottavasti tai supportiivisesti, tukea antavasti. Analyyttinen terapia työskentelee pääasiassa peiliulottuvuudessa, jossa peili näyttää minäkuvaa.
Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua itseen syvällisemmin ja kohdata elokuvan stimuloimia tai siihen projisoituja tunteita sekä pohtia niitä ja niiden merkitystä. Supportio toimii ikkunaulottuvuudessa näyttäen kuvaa maailmasta, ihmisten tavoista elää ja kohdata elämän haasteita sekä vastata niihin. Ikkuna hyödyntää oppimisterapeuttisia ilmiöitä ja on, mahdollisesta pinnallisuudestaankin huolimatta, varsin vaikuttavaa.
[ ylös ]
13. VAIN VÄLINE
Kaikessa terapiassa siinä käytetty muoto on vain väline, kuin ajoneuvo matkattaessa lähtöpisteestä kohteeseen.
Elokuvaterapiassakin elokuva on vain joko kahden tai useamman henkilön muodostaman ihmissuhteen tai yksilön itse suhteen väline.
Ei ole olemassa parantavia sanoja, lauseita, ajatuksia, kuvia, elokuvia, ääniä, liikkeitä sinänsä. On olemassa vain parantavia merkityssuhteita, esimerkiksi sanojen, kuvien tai äänien suhde aikaan, paikkaan, tunteeseen tai henkilöön.
Parantava merkityssuhde, kuten elämä itsekin, on jokaiselle ainutkertainen ja aina erilainen, alati muuttuva.
[ ylös ]
14. TUNTEEN SIIRTO
Elokuvaterapiassa hyödynnetään elokuvan mahdollistamaa passiivista transferenssisuhdetta eli yksipuolista tunteen siirtoa sekä elokuvan transitionaaliobjektiutta eli matkamuiston kaltaista siirto-objektiutta, muistoihin liittyvien mieli- ja tunnekuvien siirtovoimaa.
Elokuvissa eräs transferenssin ilmentymä näkyy suhteessamme aikaisemmin tuntemamme, itsellemme merkityksellisen näyttelijän tyystin erilaisen roolihahmon kohtaamiseen.
Liian voimakkaasti tietynlaiseksi profiloituneen näyttelijän "muodonmuutos" vaikuttaa transferenssien myötä tämän uskottavuuteen uudessa roolissaan. Mikäli Allu "Rölli" Tuppurainen näyttelisi presidentti Ahtisaarta kokisimme ko. roolihahmon todennäköisesti jotenkin liikaa röllimäisenä. Rosvot ja alkoholistit profiloimme herkemmin ns. laitapuolen kulkijoiden näköisiksi, tatuoiduiksi arpinaamoiksi kuin pankkiherroiksi ja finanssijupeiksi, jne.
Laveasti ymmärrettynä ekshibitionismi kuuluu myös olennaisesti elokuvan luonteeseen, sillä onhan elokuva tehty juuri katsomista varten. Ekshibitionismiin liittyy halu tirkistellä kulissien taakse ja salatuista ikkunoista sisälle.
Elokuva tarjoaakin meille mahdollisuuden kohdata kanssaihmistemme oletetun elon ihanuus ja kurjuus koko kuvassa.
Emme vie illasta toiseen jakkaraamme naapureidemme olo- ja makuuhuoneisiin, mutta elokuvateatterin pimeydessä kohtaamme salaisuuksista suurimmatkin moraalisesti hyväksytyssä muodossa. Ja usein myös kasvamme itse ihmisinä. Täydennymme ja eheydymme hyödyntämään elämänkaaren meille suomia mahdollisuuksia.
- T h e E n d -
luku 04: peili ja ikkuna elokuvassa
[ takaisin ylös ]