KUINKA KAIKKI ALKOI MINUN OSALTANI?
Synnyin Lappeenrannassa, itäisessä Suomessa vuonna 1954. Nuoruudessani olin hyvin ujo, arka ja yksinäinen. Hieman vartuttuani aloin käydä yksin elokuvissa ja sittemmin katsoinkin likimain kaikki Lappeenrannassa esitetyt elokuvat. Niistä tuli paitsi tiedonlähde, joskus viihdykettäkin, mutta erityisesti ikkuna maailmaan, elokuvamaailmaan ja sittemmin jopa ikkuna valkokankaan taakse. Elokuvan hahmot olivat tuolloin tärkeitä ihmissuhteitani, joita vasten saattoi puntaroida, sen syvällisempiä tiedostamatta, elämää ja olemassaoloa.
Muistan hyvin kuinka hieman toisella kymmenellä menin katsomaan James Bond -leffaa. Näkymättömänä ja isompien selän takana ujona, kuten tavallista. Mutta filmin päätyttyä ulos astui itsevarma nuoren miehen alku pää pystyssä: "nimeni on Lehto, Pekka Lehto". Valitettavasti tuo itsetuntoa kohottanut efekti kesti vain muutaman päivän. Mutta sekin riitti ensialkuun positiivisen kokemuksen orastuksena.
Sittemmin harrastus vei syvemmälle elokuvakerhomaailmaan. Elo-Saimaan ja Monroen (jossa istuin usein Tampereen Tekun salissa monien muiden tavoin tuolloin tuntemattomien Aki Kaurismäen ja Erkki Astalan kera) myötä tarjoutui mahdollisuus sukeltaa syvemmälle elokuvan olemukseen sekä jopa tietynlaiseen "intellektuaaliseen elitismiin". Siis siihen mieli- tai harhakuvaan, että elokuvat jotka sisältävän enemmän arjen harmaita sävyjä kuvaavat "oikeaa elämää" sekä ihmisyyttä paremmin tai syvällisemmin kuin elokuvat joiden sisältö rakentuu enemmän mustaan ja valkoiseen, selkeämmin hyvän ja huonon, oikean ja väärän erottavaan sisältöön. Yhtään väheksymättä mestari Eisensteinin merkitystä uskallan väittää että vaikkapa Donnerin suosittu Tappava ase -sarja kertoo länsimaisesta ihmisyydestä enemmän ja syvällisemmin kuin elokuvateknisesti loistelias Panssarilaiva Potemkin, jota kiersin Elo-Saimaan aikana 1973 näyttämässä 16-millisenä versiona syrjäkylien kouluilla ja työväentaloilla. Toki Odessan portaat ovat edelleenkin yhtä montaasin juhlaa.
1976 aloittelin mielisairaalauraani hoitajana. Ja tuolla samalla, sittemmin runsaasti risteilleellä polulla vaellan edelleenkin. 1970-luvun lopussa ryhdyin käyttämään elokuvaa hoitotyössä. Aluksi teimme kaitafilmille joitakin tökeröitä animaatioita ja myöhemmin aloimme käydä usein elokuvissa.
Tuohon aikaan oletin, monien muiden tavoin, että kaikki terapeuttinen sisältää - ja että sen pitääkin sisältää (!) - puhuttelevia pohdintoja sekä koskettavia selviytymistarinoita.
1979-1981 Lapissa työskennellessäni olimme menossa jälleen kerran Rovaniemelle elokuviin. Katsoin Lapin Kansasta, että Kultalampi löytyy illan ohjelmistossa. Niin löytyi Indiana Joneskin, jonka sitten katsoimme, tosin vasta äänestyksen jälkeen. Hävisin nöyryyttävästi 3 - 1.
Siitä alkoi herätä orastava pohdinta elokuvan terapeuttisista vaikutuksista. Ja lopputulos voisi olla vaikkapa tämä: itse asiassa kaikki elokuvat voivat toimia terapeuttisesti. Eri henkilöille eri tavoin ja eri syistä tosin.
Niin vieri vuodet ja pyöri lukuisat elokuvat elämän valkokankailla ...
1990 muutin Kotkaan ja töissä eräs nuori työtoverini kysyi: onko luovuusterapioista ja niiden käytöstä tehty oppikirjaa? Tiesin tuolloin, että ei ollut. Ja siitä syntyi ajatus: tekemällähän sekin pulma ratkeaisi. Ryhdyin tuumasta toimeen alan asiantuntijoiden kanssa ja loimme kattavan luovuusterapiaoppikirjan, jota ei lopulta koskaan kustantajan konkurssin takia julkaistu.
Sen prosessin myötä heräsi mielessäni syvemmältikin kysymyksiä elokuvan hoidollisesta käytöstä. Selvitin kirjaston ja kansainvälisten hakujen kautta asiaa ja totesin, ettei aiheesta oltu kirjoitettu käytännössä oikeastaan yhtään mitään. Niin aloin luoda teoreettisen viitekehyksen raameja elokuvan hoidolliselle käytölle. Tiedustelin sopivinta käsitettä aiheelle ja Kielitoimisto totesi 1991, että elokuvaterapia kattaa kyseisen termin vaateet.
Vuodet vierivät jälleen. Luovuusterapiaoppikirja jäi julkaisematta, mutta kolmen vuoden lähes taukoamattoman puurtamisen jälkeen 1996 ilmestyi maailman ensimmäinen kirja elokuvaterapiasta. Kustantajana toimi Kulttuuriyhdistys KuuMaa.
Kirjan ilmestyttyä kiersin 1996 - 2001 eri puolilla Suomea luennoimassa elokuvaterapiasta. Ja kerran ulkomaillakin, pitäen kolmen päivän luentosarjan Reykjavikin yliopistossa. Tuona aikana julkaisin aiheesta vielä kolme täydentävää kirjasta. Ja täytyy myöntää, että mitä enemmän aiheesta kirjoittaa tai luennoi, sitä enemmän, syvemmin ja lisää oivaltaneena siihen haluaisi pureutua.
Seuraava urakka onkin, kotisivultani löytyvän englannin kielisen käännöksen jälkeen, näiden sivujen päivittäminen sekä osittain radikaali uudistaminen. Se onkin parhaillaan työn alla - iäisyysprojektina. Alati uudistuvana ja syventyvänä.
Elokuvaterapia on tuonut omaan elämääni monenlaista uutta ja mielenkiintoista. Teoreettisen pohdinnan ja käytännön kokeilujen ohella myös oma suhteeni elävään kuvaan on muuttunut. Ja pelkästään parempaan suuntaan. Uskallan nykyään antaa elokuvien tarinoiden ja hahmojen koskettaa itseäni aiempaa syvemmältä sekä voimakkaammin. Huomaan itkeväni usein koskettavien tarinoiden ääressä sekä toisaalta purkavani turhautumia tai - kiltin miehen kirouksia - patoutuneita aggressioita toimintaelokuvien ääressä.
Tuntuu hyvältä huomata olevansa hengissä ja tuntevansa.
Mitä elokuvaterapia sitten oikein on?
Sen kysymyksen kattava vastaaminen vaatisi tuntien, päivien, jopa vuosien pohdinnan, mutta lyhyesti pelkistäen voisi todeta, että prosessina se muistuttaa paljolti eräänlaista tukkeutuneiden tunnepiippujen nuohousta. Periaatteessa aivan vastaavaa hommaa mitä nokisutarit tekevät talojen katoilla. Tukkoiset piiput eivät vedä, aukinaisissa piipuissa ilma ja elämä virtaavat riittävän hyvin.
Meidän kaikki tunteemme, niin tietoiset kuin tiedostamattomatkin, kulkevat koko ajan mukanamme. Mikäli joku tunnepiippu on tukossa tai jopa "kateissa", emme tavoita ja kykene käyttämään kyseistä tunnetta riittävän hyvin.
Useimmiten kielteisiksi tai kielletyiksi koetut tunteet patoutuvat liikaa ja piiput tukkeutuvat, tyydyttävä elämänkehä pienenee ja riittävän laajan turvallisen elämänkehän puutteessa alamme vähitellen voida pahoin. Kuin tukehtua hapen puutteeseen. Lopulta paine purkautuu, paljolti tabujemme ohjaamina - tulivuoren tavoin - joko fyysisin tai psyykkisin oirein.
Tilanne muistuttaa myös hieman akupunktion vaikutusta. Usein ensimmäisen hoitokerran jälkeen, kun patoutuneet energiat lähtevät kulkemaan, olo saattaa tuntua huonolta. Niin käy patoutuneiden tunteidenkin alkaessa jälleen virrata. Elokuvien ääressä noiden tunteiden kohtaaminen on ehkä rankkaa, mutta samalla turvallista ja hyvää harjoittelua arjen "tositilanteita" varten.
Tässä sitä ollaan, vähintäänkin dualistisesti, moninaisten vuosien jälkeen. Elokuvaterapian hyvä sanoma leviää vähitellen ympäri maailmaa ja - terapioiden sekä bisneksen luvatussa maassa - Amerikassa puuhataan parhaillaan kansainvälisen elokuvaterapialiiton perustamista.
Ensimmäinen englanninkielinen, elokuvaterapiaa vakavammin käsittelevä kirja, turkkilaissyntyisen yhdysvaltalaisen psykiatrin, MD Fuat Ulus'in "Movie Therapy, Moving Therapy" ilmestyi huhtikuussa 2003.
Sittemmin jenkeissä elokuvaterapian kiistatta keskeisimmäksi sekä energisimmäksi voimahahmoksi noussut, hyvä ystäväni, Birgit Wolz, Ph.D., MFT., pyrkii jatkamaan elokuvaterapian (= tässä yhteydessä korrekti termi kuuluu Cinema Therapy, ei siis Movie Therapy tai Reel Therapy tai Film Therapy) läpimurtoa terapiamaailman keskuudessa.
Olemme parhaillaan kasaamassa ensimmäistä laaja-alaista elokuvaterapia-kirjaa englanniksi. Meitä on jo useampi kymmen psykiatrian vankka ammattilainen kansainvälisessä elokuvaterapiakeskusteluryhmässä vaihtamassa lähes päivittäin kokemuksia ja näkemyksiä. Ja alan harrastajien sekä asiantuntijoiden joukko kasvaa koko ajan.
Maailmalla elokuvaterapiasta käytetään nykyään nimiä movie therapy, cinema therapy, reel therapy tai film therapy. Rakkaalla lapsella on monta nimeä, mutta tärkeintä, että hyvä sanoma leviää.
Itseäni kiinnostaa tällä hetkellä etenkin interaktiivinen elokuvaterapia. Tietoteknologian, tietokoneiden, pelien sekä pelikonsoleiden kehittymisen myötä eteemme avautuu huikeita ja moniulotteisia hoidollisia mahdollisuuksia. Meidän pitää vain kyetä voittamaan kehittymistä hidastavat ennakkoluulomme, uskaltautua astumaan tähän päivään sekä alkaa hyödyntää sitä huikeaa potentiaalia ja kiinnostusta mitä nämä upeat välineet kykenevät meille tarjoamaan.
"Terapioiden välineellistämisestä tai välineellistymisestä" huolestuneille kannattaa todeta heti kärkeen, että kaikkien luovien ja muidenkin terapioiden syvempi olemus liittyy pohjimmiltaan aina, ainoastaan ja vain välineisiin, kommunikaatiovälineisiin (sanat, nonverbaalinen viestintä, ääni, liike, kuva,...), joiden avulla kommunikoimme sekä joiden avulla tunne siirtyy tekijältä kokijalle, itsesuhteessa ja ihmisten välillä.
KuuMaa teki avauksen. Nyt kun koko maa alkaa olla katettu ... lienee kuun vuoro seuraavaksi!
- T h e E n d -
luku 00: johdanto
[ takaisin ylös ]